”Ja TÄLLÄ KERTAA se saisi olla nainen!”
 
Kiitetyt Neverwhere, Unohdetut jumalat, Coraline ja Hämähäkkijumala olisivat kenties riittäneet nostamaan Neil Gaimanin (s. 1960) yhdeksi vuosituhannen taitteen fantasian suurista äänistä. Merkitystä olisi korostanut, että aidon renessanssimiehen tavoin hän iskee tarinaa moneen mediaan painetusta sanasta kuunnelmien kautta elokuviin.
 
Gaiman oli kuitenkin ehtinyt jo 1980-luvun lopulla elvyttää DC Comicsin Sandman-hahmon. Myytit ja arkkityypit omaleimaisille oivalluksilleen naittamalla hän lunasti paikan samassa jatkumossa Homeroksen, Tolkienin ja ystävänsä Alan Mooren kanssa.
 
Sandman kulkee eri kulttuureissa eri nimillä kuten Morpheus ja Nukkumatti, mutta Gaimanin neronleimaus oli uudistaa koko viitekehys. Syntyi kollektiivisen alitajunnan läpitunkema Unten Valtakunta ja mystisten, jumaliakin vanhempien Ikuisten suku.
 
Tähän eksoottiseen maisemaan ja hahmogalleriaan vie Chaucerin kuulujen Canterburyn tarinoiden mallia jalostava Maailmainloppu, joka sisältää Sandmanin numerot 51–56. Novellimuotoinen kirja, jossa toisilleen vieraat matkalaiset odottavat todellisuusmyrskyn laantumista kertomusten parissa, etenee mestarin ottein halki aikain ja paikkain.