”Älä luota kertojaan, vaan tarinaan…”

Ihaillut Coraline, Neverwhere, Mirrormask ja Unohdetut jumalat olisivat kenties riittäneet nostamaan Neil Gaimanin (s. 1960) yhdeksi vuosituhannen taitteen fantasian suurista äänistä. Merkitystä olisi korostanut, että aidon renessanssimiehen tavoin hän iskee tarinaa moneen mediaan painetusta sanasta kuunnelmien kautta elokuviin.

Gaiman oli kuitenkin ehtinyt jo 1980-luvun lopulla elvyttää DC Comicsin Sandman-hahmon. Myytit ja arkkityypit omaleimaisille oivalluksilleen naittamalla hän lunasti paikan samassa jatkumossa Homeroksen, Tolkienin ja ystävänsä Alan Mooren kanssa.

Sandman kulkee eri kulttuureissa eri nimillä kuten Morpheus ja Nukkumatti, mutta Gaimanin neronleimaus oli uudistaa koko viitekehys. Syntyi kollektiivisen alitajunnan läpitunkema Unten Valtakunta ja mystisten, jumaliakin vanhempien Ikuisten suku.

Tähän kiehtovaan maisemaan ja värikylläiseen hahmogalleriaan kuljettaa Sepitteitä ja kajastusta, joka pitää sisällään paitsi novellimaisten kertomuksien muodostamat jatkumot Etäiset peilit ja Lähenemä, myös kehutun Orpheuksen laulun, joka on Kreikan rikasta mytologiaa tunteville tutunoloinen kuvaelma Sandmanin pojan traagisesta kohtalosta.