”… ja myrskyä he leikkaavat.”

Ihaillut Coraline, Neverwhere, Mirrormask ja Unohdetut jumalat olisivat kenties riittäneet nostamaan Neil Gaimanin (s. 1960) yhdeksi vuosituhannen taitteen fantasian suurista äänistä. Merkitystä olisi korostanut, että aidon renessanssimiehen tavoin hän iskee tarinaa moneen mediaan painetusta sanasta kuunnelmien kautta elokuviin.

Gaiman oli kuitenkin ehtinyt jo 1980-luvun lopulla elvyttää DC Comicsin Sandman-hahmon. Myytit ja arkkityypit omaleimaisille oivalluksilleen naittamalla hän lunasti paikan samassa jatkumossa Homeroksen, Tolkienin ja ystävänsä Alan Mooren kanssa.

Sandman kulkee eri kulttuureissa eri nimillä kuten Morpheus ja Nukkumatti, mutta Gaimanin neronleimaus oli uudistaa koko viitekehys. Syntyi kollektiivisen alitajunnan läpitunkema Unten Valtakunta ja mystisten, jumaliakin vanhempien Ikuisten suku.

Tähän jatkuvassa muutoksen tilassa vellovaan maisemaan ja ambivalenttiin hahmogalleriaan kuljettaa Sandman-lehdet 31-37 niputtava Persoonapeli, joka nimensä mukaisesti tutkii ihmisten eri tilanteissa omaksumia peittäviä, usein pettäviäkin rooleja. Tarinakaari lukeutuu Gaimanin omiin suosikkeihin ja bonuksena kirjaan sisältyy upea Ikuiset-galleria.