”… ja lumppu on sitä paitsi vainaa.”

Rakastetut Coraline, Neverwhere, Tähtisumua ja Mirrormask olisivat kenties riittäneet nostamaan Neil Gaimanin (s. 1960) yhdeksi vuosituhannen taitteen fantasian suurista äänistä. Merkitystä olisi korostanut, että aidon renessanssimiehen tavoin hän iskee tarinaa moneen mediaan painetusta sanasta kuunnelmien kautta elokuviin.

Gaiman oli kuitenkin ehtinyt jo 1980-luvun lopulla elvyttää DC Comicsin Sandman-hahmon. Myytit ja arkkityypit omaleimaisille oivalluksilleen naittamalla hän lunasti paikan samassa jatkumossa Homeroksen, Tolkienin ja ystävänsä Alan Mooren kanssa.

Sandman kulkee eri kulttuureissa eri nimillä kuten Morpheus ja Nukkumatti, mutta Gaimanin neronleimaus oli uudistaa koko viitekehys. Syntyi kollektiivisen alitajunnan läpitunkema Unten Valtakunta ja mystisten, jumaliakin vanhempien ikuisten suku.

Tähän jungilaiseen maisemaan ja epätavallisen rikkaaseen hahmogalleriaan saattelee alkuperäisen Sandman-lehden numerot 9-16 sisältävä ja sarjakuvamaailman kärkiartistien loihtimilla muotokuvilla ryyditetty Nukkekoti. Naisille omistamissaan tarinoissa Gaiman kuvailee erilaisia muureja, joita ihmisten välille tietoisesti ja tiedostamatta muodostuu.